Lapset ja nuoret tutkijoina

Tässäpä aihe, joka ei ole tullut aiemmin mieleeni, joten kun näin syksyn kurssilistassa tämän menetelmäkurssin, kiinnostus syttyi heti. Lapset ja nuoret tutkijoina -lähestymistavassa lapset ja nuoret suunnittelevat ja toteuttavat tutkimuksensa itse omista lähtökohdistaan ja olettamuksistaan käsin ja omia tarpeitaan ja tavoitteitaan varten. Vaikka aikuisilla on yleisesti ottaen enemmän kertynyttä tietoja ja elämänkokemusta, ei heidän välitön kokemuksensa ja ymmärryksensä lapsuudesta ole määrällisesti ja laadullisesti samalla tasolla kuin lasten. Lapset ja nuoret tarvitsevat kunnioittavan ja legitiimin ympäristön, jossa heidän näkemyksiään ja mielipiteitään aidosti kuunnellaan.

Omassa lopputehtävässäni otin tavoitteekseni käytännön kautta selvittää, miten vanhemmat ja lähipiiri voivat tukea alakouluikäisten ja sitä nuorempien lasten omaehtoisia tutkimuksia kodin toimintaympäristössä. Käytäntö tarkoitti kolmea sisarenpoikaani (3 v., 9 v. ja 11 v) sekä yhdessä vietettyä syksyistä sunnuntaipäivää.

Päivän aikana opin muutamia hyvin tärkeitä asioita:

  • Kouluympäristössä lapset ovat tottuneet ja orientoituneet siihen, että koulutehtäviä tehdään, kun opettaja niin sanoo, mutta lasten omaehtoiset leikit ja puuhastelut eivät voi perustua tällaiseen lähestymistapaan.
  • Lapset kykenevät näkemään ympäristönsä mielenkiintoisia piirteitä paljon herkeimmin kuin aikuiset.
  • Tutkiminen sulautuu saumattomasti lasten arjen leikkeihin ja puuhasteluihin, mutta aikuisena olen tälle paljolti sokea. Tutkiminen on lasten oma, sisäsyntyinen tapa suuntautua maailmaan, jonka me aikuiset olemme pitkälti kadottaneet.
  • Lapset vaistoavat ja näkevät, etteivät aikuiset ole aidosti kiinnostuneita heidän tekemisistään ja heille mielenkiintoisista ympäristön “mikrotapahtumista”. Jos haluan mukaan lasten maailmaan, minun tulee osoittaa olevani kiinnostunut ja arvostavani heidän tekemisiään yhtä tasavertaisesti kuin aikuisten tekemisiä.

Keskeinen havaintoni ja johtopäätökseni päivän annista oli, että me aikuiset asetamme kysymyksen lasten osallistumisesta tutkimukseen täysin väärin: aikuisten tulisi oppia osallistumaan lasten tutkimuksiin eikä päinvastoin. Lapset saattavat tehdä leikin ja puuhastelun varjolla lähes jatkuvasti erilaisia empiirisiä kokeita, mutta me aikuiset emme huomaa ja noteeraa sitä. Lapset eivät välttämättä tiedosta tutkivansa, ja “tutkimisesta” puhuminenkin saattaa vain hämmentää heitä. Silti lasten toiminta tutkijoina täyttää hyvinkin helposti pätevien tiedonmuodostustapojen kriteerit.

Keskeinen ongelmamme aikuisina on mielestäni se, että haluaisimme lasten tekevän tutkimusta aikuisten tavalla – eräänlaisia ”lasten versioita” aikuisten tutkimuksista ja tutkimusaiheista, emme aidosti lasten tutkimuksia. Luokittelemme ja valikoimme mikä on merkityksellistä ja mikä ei, ja tulemme näin samalla huomaamattamme tyrmänneeksi lasten oman kokemusmaailman ja tutkimusten legitimiteetin.

Kodin toimintaympäristössä tutkimuksen tulisi sulautua saumattomasti lasten leikkeihin ja puuhasteluihin, mutta tätä ajatusta voi mielestäni hyvin pitää ohjenuorana myös ohjatummassa ympäristössä. Jos aikuisina emme edes lähtökohtaisesti kykene tunnistamaan lasten leikin ja puuhastelun merkitystä tutkimuksena, miten ylipäänsä voisimme kyetä ymmärtämään lasten näkökulmasta merkityksellisiä kysymyksiä ja ongelmia tai tapoja, joilla he tekevät tutkimuksiaan? Kun lapset rupeavat viemään tutkimusta ”ihan omaan suuntaansa”, meidän aikuisten ei tulisi ajatella sitä ”poikkeamisena” tai ”rönsyilynä” vaan täysin sydämin mennä heidän mukanaan uusille urille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *